perjantai 21. lokakuuta 2016

katsotaan filtterin lävitse




Tylsyyttä ei enää ole olemassa

..

Luovuus rappiolla

..


Kaikki on jo keksitty

..

"offline is the new luxury"





Toisen juhlissa kuvaat selfievideoita joka viides minuutti jotta kaikki varmasti 

näkevät kuinka hauskaa sinulla on.

(sisälläsi mietit mitä järkeä tässä on?)

Istut sohvalla yksin yömyöhään, muiden täydellisiä elämiä selatessa,

vaivut levottomuuteen:

niillä on kaikki paremmin,

kateutesi hiipii salakavalasti ajatuksiin.

---

Sinut on jonkun irrotettava tästä maailmasta,

revittävä unelmatodellisuutesi kädestä ja heitettävä pääkoppasi takaisin maan pinnalle.

(eiks niin?)






Tietääkö moni 2000-luvulla syntynyt enää mitä on oikea ystävyys?

Onko meillä enää yhteyttä itseemme, vai hukkaammeko minuuden

mainostajien persoonallisuustestien sekä muiden elämäntarinoiden alle?

Kutsummeko lapsuudenystäviä 50 vuoden päästä aamukahville

ottaaksemme feediin sopivia instakuvia?

Pelkäämmekö vielä silloinkin, että jäämme paitsi jostakin paremmasta?

"Elä hetkessä" - mitähän sekin tarkoittaa?




Tunnemme hetken suurimmat hittibiisit, tiedämme miten puhua emojikielellä,

tunnistamme lempitubettajamme pahimmat pelot


...paremmin kuin omien sisarustemme.




Ja osaamme vältellä taitavasti

isovanhempiemme hämmentyneitä kysymyksiä

kun kerromme omasta koulupäivästä:

välitunnilla ollaan pilvissä,

ei tiukasti kiinni rakkaan ystävän kyljessä

maan pinnalla.


Ja he huokaavat naururyppyjensä alta: "Tätäkö on nykypäivän nuoruus?"





Omissa hautajaisissamme lopulta havahdumme:

"Oho, sinne se meni, taisinpa elää elämäni kaivatessani sellaista mitä en ikinä tule saamaan!!"


Ihan jokaiselle tekisi hyvää paasto virtuaalimaailmasta, jossa

suosio riippuu seuraajamäärästä, tykkäyksistä, kommenteista,

siisteys mitataan siinä kuinka nopeasti vastaat snäppeihin.


Mutta opettelisiko kukaan näkemään, että

eriävän mielipiteen omaava

"outouden" kaltereiden takana piileskelevä luokkatoveri


on niin paljon rikastuttavampaa seuraa kuin

suosioon pääkoppansa upottanut ja sinne unohtanut

tyyppi jolla on koulun eniten seuraajia Instagramissa.


Miksi unelmoimme leffatähdistä, mammonasta,

ilmestyksellisistä iltapuvuista, huippuyliopistoista,

eri elämästä,

kun voimme katsahtaa ylös omasta screenistä,

napakullasta,

Facebook-feedistä, Instagram-filttereistä, Snapchat-streakseista ja 


haukkoa henkeä: "Onpa vapauttavaa!"





Lukitsemme itsemme mielen vankilakäytäviin, etsiessä jotain parempaa.

Riittäisköhän ihan tämä hetki?

Olemme jo tottuneet näkemään sydäntäsärkeviä,

mutta jokapäiväisiä hetkiä

kun pikkuinen katsahtaa vanhempaan, hakee hymyä ja hyväksyntää ensimmäisille askelilleen

 ja kellahtaa takamukselleen, hymy hyytyy, sanat häviää

kun pikkuinen huomaa että vanhemmalla on nyt vapaa-ajan hetki

ja on hävinnyt pikkuisen viereltä pilviin.


---


Mutta nyt ihmiskunta kaipaa yksilöitä jotka sattuvat olemaan

ihanan maalaisjärkisiä

ja osaavat ajatella omilla aivoillansa,

eivätkä kajota virtuaalimaailmaan

kun tarjolla on ihka oikeaa, aitoa,

omaa arkielämää!!




Virtuaalivapaa-pakettiin kuuluu muun muassa:

"tylsiä" hetkiä, jolloin omat ajatuksesi ovat

harvinaisen helposti ymmärrettäviä,

hymynkareita tuntemattomilta,

ylitsepursuavaa olemassaolon onnea,

ystävän kainaloon käpertymisiä,

sekä loputtomasti aikaa

kaikelle sille mistä olet aina unelmoinut!






Joten mitäs sanot, tekeekö mieli ihmetellä jokapäiväisen elämän ihanuutta?

...no siinä tapauksessa, 

laske se alas ja nouse ylös!



- Maija



tiistai 10. toukokuuta 2016

elämännälkä



"Mitä sä haluut tehdä elämälläs?"

Kysymykseenne vastaa sukupolvemme edustaja 
suunnilleen näin: 

"En mä tiedä vielä, mut jotain joka tekee mut onnelliseks."

...

Meillä on loputtomasti mahdollisuuksia.

Joista pitää napata kiinni, joita täytyy jahdata.

Syötämme itsellemme sosiaalisen median tahmaisia kliseitä, toivoen että rivien välistä joskus

löytäisimme onnen - tunteen, että kuulumme jonnekin, tunteen että olemme jotain.





Istut kippurassa parvekkeella muhkuraista tyynyä halaten,

sisälläsi lämmin syvä onnellisuus.

Katsot taivaalle, huokaiset taivaan ihmeellisen kauneuden edessä

sekä

hetken ajan uskot olevasi kuolematon.

...

jA siTTeN.

Todellisuus purjehtii paikalle.

...

Odotukset kasvavat, hukkaat itsesi niiden pyörteisiin,

kieput

mukaudut muiden tapoihin

sekoitut

et enää tiedä, mitä itse olet.

...

Et tiedä, mikä tekee sinut onnelliseksi.


....mihinminäkuulun missäminunnpaikkanion kukaminäolen....





Uskalsit hypätä tuntemattomaan, puhaltaa hattaroita unelmista,

rakentaa satulinnoja odotuksista,

mutta enää ne eivät johdakaan mihinkään.




Olet vain sama, vanha itsesi.

Aamulla herätessäsi utuisen näkökentän, painavien silmäluomien takaa

kurkistat peiliin väsyneesti todeten: "mmmh....minä siellä taas."

...


Aika ajoin elämännälkäsi vetää sinut hymysuin ihmisten ilmoille,

tanssimaan, nauramaan,

hajuvesipilven ympäröimässä pikkumustassasi,

olemaan olemassa.




Kuuntelet sadepisaroiden rummutusta lämpimään asfalttikatuun,

katseesi ihmisten kasvoihin eksyessä, 

puolivahingossa leveän hymyn heittäen kauniille ohikulkijalle.

Kun tämä vastaukseksi lennättää pienen hymynkareen, annat itsesi ajatella että elämä on hyvin.




Haaveilet katusoittajista, hippibusseista, festarikukkaseppeleistä.

Vietät huippuhetkesi musiikin soidessa, oman mielikuvituksesi lennättäen

sinut muualle, maalaten mielikuvitustasi karhealle kankaalle.

Kerrot ystävillesi kevyesti

kuutamouinneista

viileistä järven aalloista, terävistä pikkukivistä jalkateriesi alla

 sekä

keskiyön auringosta.




Sitten katsahdat jalkoihisi

ymmärrät, että ne toimivat,

korvasi kuulevat,

silmäsi näkevät,

ja annat itsellesi mahdollisuuden.

...


Mahdollisuuden elää.


- Maija


lauantai 16. tammikuuta 2016

viisitoistavuotias




Mitä on olla viisitoistavuotias?


Kun alkaa saamaan katseita ja huomiota kahvilassa yksin istuvilta miehiltä,

 kun hahmottaa missä menee nuoruuden ja aikuisuuden raja,

 kun aikuiset alkavat kyselemään:

 "Mikä susta sitten oikeesti tulee isona?" 

ikään kuin omaa nuoruuttaan viisitoistavuotiaaseen heijastaen.



(15-kesäinen kuitenkin tietää, että ei niiden suunnitelmien vielä ihan oikeita tarvitse olla.)

Viisitoistavuotias elää ajatuksella, hetkessä, huolettomasti pohtien.





Kuuntelee ensirakkaudesta tarinoita, muttei vielä ymmärrä mitä tosirakkaus on.

Yrittää kaikkensa, että erottuisi massasta, 
mutta silti ei missään tapauksessa suostu jäämään yksin, 
onhan hän vain viisitoistavuotias.




Yht'äkkiä ymmärtääkin, mistä aikuiset kuiskaten viinilasien yli kuiskivat,

yrittää kulmat kurtussa ymmärtää maailman menoa,

ikävöi tuntematonta,

hamuaa jännitystä, kapinaa.



  





Alkaa hahmottamaan mielipiteitänsä, arvojansa, 
haluaa rikkoa rajoja, 
janoaa tietoa, janoaa taitoa.


Ja kuten kaiken muunkin ikäiset, viisitoistavuotias haluaa jättää maailmaan jäljen,
parantaa maailmaa, jättää ihmisiä sanattomaksi, tulla muistetuksi.

...

Mutta samaan aikaan hän miettii onko muistetuksi tuleminen elämän tärkein asia,
vai etsiäkö onnea, rakkautta ja tavallisuutta maineen sijaan?

Mutta koska viisitoistavuotiaan ei vielä tarvitse päättää loppuelämästään,
hän haaveilee.

Ja toivoo kaikkien muidenkin haaveilevan, unelmoivan.
Uskallusta unelmoida mahdottomasta, fantasioida mahdollisuuksista.





Elämä on tässä, sillä pystyy tekemään ihan mitä vain,
ohjakset siihen on käsissä meillä itsellämme, jokaisella.

Joten mitäs sanotte, tehdäänkö unelmista totta,
nautittaisiinko hetken kestävästä elämästä?


-Maija




perjantai 25. joulukuuta 2015

joulun taikaa


Joulussa on aina se oma taikansa.

Perinteikkäitä traditioita, silti yhtä kihelmöiviä ja jännittäviä joka joulukuussa. Vaikka ei enää pikkulapsi olekaan. 


Piles of Presents Merry Christmas from the Both by EphemeraObscura:


Aattoillan kuluessa huomaa, että joulun sanoma on piirretty pienokaisen hymykuoppiin, ja yhtäkkiä osaakin taas arvostaa ja rakastaa kaikkea ympärillään taas hitusen paremmin kuin vuoden 364:nä muuna päivänä. 


hymyillään.





Sydämellistä joulua kaikille!

-Maija



kuvat - EphemeraObscura - Etsy // Inge Löök





sunnuntai 22. marraskuuta 2015

the happiest place in the world



Bhutan, maailman onnellisimman paikan tittelin omaava maa.

Tämän pääsin kokemaan, harvinaisen onnekkaana. Bhutan on maa,
 joka sijaitsee Nepalin ja Bangladeshin välissä, ja on ollut 
pitkään ulkomaailmalta kohtuullisen suljettu maa.
Pääsin Bhutaniin koulun kautta, ryhmän kanssa joka oli valinnut kyseisen matkan 
32:esta matkavaihtoehdosta, niin kuin minäkin. Etukäteen jännitti, 
jälkikäteen kaikki olivat enemmän kuin tyytyväisiä valintaansa.
"It was so worth it."



Matkamme kesti yhteensä kymmenen päivää. Siitä 5 päivää oli varattu 
Himalajilla vaeltamiseen, toiset 5 kulttuurin tutkimiseen.

Vaellus oli iso osa matkaamme; jo varusteiden hankkiminenkin 
kasvattivat vanhemmilleni harmaita hiuksia, kun he yrittivät kanssani pohdiskella, mitä vaatteita siellä vuoristossa oikeasti tarvitsen. Olihan meillä siis tietysti varustelista, mutta silti, toppavaatteita ei ollut ihan helppoa löytää tropiikista. 








Loppujen lopuksi, kun kaikki varusteet oli survottu jälleen täpötäyteen laukkuuni, ja repussa oli yli jääneet kamat jenkkilaukustani, oli lähtöaamun aika. 

Aamuvarhainen lento maalasi taivaan auringonnousun väreihin yön pimeyden 
väistyttyä tieltä. Näimme valon värejä heijastavat pilvet vieressämme, 
päällämme ja allamme. Aamuista kauneimpia..







Vietimme ensimmäiset viisi päivää vaeltamassa. Metsien 
polkuja pitkin kävelimme, jonossa tarpoen.  
Jonon perällä oli hyvä olla, ainakin minulle. 
En halunnut turhaan väsyttää ylisuorittamisella, nopealla 
tahdilla vielä lisää leiriminääni, flunssasta kärsivää
pientä tyttöä, joka väsyy kumman paljon
ihmisten kanssa olemisesta.

Välillä pysähdyimme, astuaksemme polulta sivuun 
hevoskaravaanien tieltä. Vahvat eläimet tasapainottelivat
 tukevilla kavioillaan kapeilla vuoristopoluilla,
 nekin jonossa lampsien. Vuoristohevosilla
oli aina kaulassa lehmänkello joka toimi
varoitusäänenä edessäkulkijoille. Se oli 
siis Bhutanin hevosten tapa
hihkaista : "Latua!"








Vuorilla ollessamme mielessäni pyöri paljon ajatuksia. 
Siellä niille jotenkin jäi tilaa. 
Tyynen rauhallisessa ympäristössä kuka tahansa rauhoittuu 
ja kuulee ajatuksensa paremmin. 

Henkeäsalpaavat maisemat 
vetivät sanattomaksi, ja jatkuvasti yritimme tallentaa 
verkkokalvolle, näkömuistiin tuon vaeltajan näköalan.






Untuvapilviä häilyväisiä,
tyyni, viileä ilma joka tuntuu tutulta, rauhoittavalta,
raikkaan vihreä ja puhdas metsä kävelymaastona,

ja turvaverkkona ihmiset ympärillä, ettei vain

 häviäisi vuoriston syvimpiin
koloihin, rotkoihin, ettei

hukkaisi jokapäiväisen ihmiselämän järjestystä:

koulutus, työpaikka, perhe, eläke, kuolema.


Ettei vahingossakaan

jäisi luontoäidin perheeseen. 















Sain tutustua yli kolmeenkymmeneen uuteen 
ihmiseen, joista jokainen oli erityinen. 
Me saimme yhdessä kokea yhden elämämme 
kiinnostavimmista matkoista, 
ja se pysyy kauniina muistona ajatusten lokeroissa,
mukaan laskien kaikki nämä erityiset ihmiset.






Vaelluksemme loppui leirinuotion ympärille. 
Nuotion kipinät lentelivät ympärillämme, kohti taivasta. 
Kuuntelimme korvat höröllä kansantarinoita Bhutanista,
kuinka ennen vanhaan 
toinen pojista lähetettiin kouluun, toinen munkiksi. 

Kuivatimme sateessa ja mutapolulla
kastuneita vaatteitamme tulen ääressä, pimeässä. 
Puhaltelimme nuotion savua pois 
kasvoiltamme ja samaan aikaan siemailimme 
kaskenmakuista vettä ateriamme kyytipoikana.

Käänsimme katseemme ylös ja haukoimme henkeä.
 Silmiemme edessä oli miljoonien välkkyvien tähtien tähtitaivas,
joka hyvästeli meidät iloisella kimalluksellaan
ja kuiskasi: "See you again."


-Maija